Lempeyden ja elinvoiman matkaoppaanasi
Anna Heikkilä
"Tavoitteeni on inspiroida ja auttaa mahdollisimman monia huomaamaan taika ympärillämme, joka avautuu
kehon kautta"
Heippa! Oon Anna.
Lempeyden matkaopas, jonka juuret ovat syvällä pohjoisen luonnossa.
Elämä vei minut asumaan aina maapallon toiselle puolelle asti. Kuitenkin mitä enemmän kuljin, sitä vahvemmin aloin kaivata takaisin siihen, mikä oli ollut minussa koko ajan - yhteyteen luontoon, kehoon, itseeni ja sitä kautta ihmisiin ympärillä.
Oon herkkä ja intuitiivinen, aistin voimakkaasti ja minussa on aina ollut voimakas tuli. Kuitenkin kaikkea tätä olen aiemmin yrittänyt piilottaa ja sopia joukkoon. Nykyään ymmärrän että meidän omat erityispiirteet on meidän vahvuuksia. Ja se tuli, se on elinvoimaa ja luovuutta, joka ei koskaan sammunut.
Nykyään olen somaattinen valmentaja, lempeyden joogaopettaja ja kolmen lapsen äiti. Olen monen mutkan kautta kotiutunut Helsinkiin, mutta sydämessä kotini on aina myös pohjoisen tuntureilla.
Tärkein matkani ei ollut lopulta ulospäin, vaan sisäänpäin. Nykyään kuljen rinnalla myös sinulle, joka kaipaat syvempää yhteyttä itseesi, kehoosi, omaan sisäiseen viisauteesi ja voimaasi.
"Mitä kauemmas kuljin, sitä selvemmin ymmärsin että etsin tietä takaisin kotiin"
Tervetuloa matkalle kohti syvempää yhteyttä.
Lempeydellä, Anna
"Haluan auttaa sinua muistamaan miltä tuntuu palata kotiin ja kuulla kehosi viisaus. Kuljen rinnallasi lempeydellä ja itsemyötätuntoa rakentaen"
Opastan sinua lempeästi takaisin kehon kotiisi. Reitti kulkee itsemyötätunnon kautta ja ystävystymällä oman hermostosi kanssa.
Kehoyhteys on portti läsnäoloon, aitoon yhteyteen itseemme ja ympäröiviin ihmisiin. Jokainen askel vie sinua lähemmäs ydintäsi ja palauttaa elinvoimasi ja vapauttaa sinut elämään omannäköistä elämää.
Taianomaista elämää jossa vedät puoleesi kaikkea mitä oikeasti haluat.
Oma matkani
Oma matkani on vienyt minua ympäri maailmaa. Olen saanut nähdä, kokea ja oppia paljon, ja jokainen maa jossa olen asunut on kasvattanut ymmärrystäni elämästä.
Mutta elämäni tärkein matka ei vienyt minua mihinkään kauas, päin vastoin. Se vei minut itseeni.
Se alkoi tammikuussa 2018, kun sain esikoiseni. Äidiksi tuleminen toi elämääni enemmän rakkautta kuin osasin edes kuvitella. Samalla se alkoi hiljalleen murtaa niitä suojamalleja, joiden varassa olin siihen asti elänyt: yksin pärjäämistä, perfektionismia, miellyttämistä, toksista positiivisuutta ja tunteiden alas painamista. Malleja, joita en silloin edes tunnistanut malleiksi, vaan ne olivat ainoa tapani olla.
Vaikka elin siihenastisen elämäni onnellisinta aikaa, elin samalla yhtä elämäni vaikeimmista vaiheista. Vauvallani oli koliikki ja öisiä heräämisiä saattoi olla kymmeniä. Olin jatkuvasti huolissani ja valppaana. Kannoin itkevää vauvaani välillä läpi yön. Lopulta en enää pystynyt itse nukkumaan – mutta en oikeastaan edes lepäämään. Kehoni oli niin voimakkaassa ylivireessä, että välillä jo pelkkä alas istuminen tuntui vaikealta.
Apua oli vaikea löytää. Kun unilääkkeistäkään ei ollut apua ja lääkäri sanoi että häneltä loppuvat keinot, aloin ajatella, että minussa täytyi olla jotakin vialla.
Pelkäsin, etten enää koskaan oppisi nukkumaan. Että lopulta sekoaisin ja menettäisin kaiken sen ihanan, mistä olin aina haaveillut – oman perheeni. Se sai minut opiskelemaan kuumeisesti, etsimään ratkaisua, kokeilemaan ihan kaikkea.
Mieheni seurasi vierestä, kuinka tartuin oljenkorteen toisensa jälkeen – ja kuinka romahdin aina uudelleen, kun mikään niistä ei tuonutkaan kaipaamaani helpotusta.
Jokin alkoi muuttua vasta, kun käänsin huomioni pois jatkuvasta ratkaisemisesta ja kohti kehoani.
Yinjooga ja jooganidra olivat ensimmäisiä askelia, joiden avulla kehoni alkoi vähitellen hellittää. Vuoden unettomuuden jälkeen kokemus siitä, että pystyin oikeasti rentoutumaan, tuntui lähes ihmeeltä. Siitä alkoi kokonaan uudenlainen matka.
Kolmannen lapseni saatuani aloin syventää ymmärrystäni hermostosta ja se muutti tapani nähdä koko tuon elämänvaiheen. Ymmärsin, ettei kehoni ollutkaan minua vastaan. Se ei ollut viallinen. Se oli yrittänyt vain suojella minua.
Se että ymmärsin oli ensimmäinen askel. Kuitenkin turva, luottamus ja myötätunto oli rakennettava kehon kautta. Muutos ei tapahtunut yhdessä yössä, mutta pikkuhiljaa se muutti koko maailmani.
Elämä tuntuu tänä päivänä aivan erilaiselta. Vaikka nykyään kolme lastani ovat edelleen pieniä ja tekemistä riittää. Sisäinen myrskyni on laantunut ja se on muuttanut kokonaan sen miten maailmaa ympärilläni avautuu.
Olen ystävystynyt oman hermostoni ja kehoni kanssa. Opetellut kuuntelemaan kehoani sen sijaan, että yrittäisin jatkuvasti ylittää sen viestit. Ja ennen kaikkea olen rakentanut itseeni myötätuntoa sen sijaan, että vaatisin itseltäni aina vain enemmän.
Se on muuttanut elämäni. Sama elämä, joka joskus tuntui jatkuvalta selviytymiseltä, tuntuu nykyään paljon pehmeämmältä ja onni kuplii minusta pienissä arkisissa hetkissä.
Huomaan jälleen sen taian, joka on ollut koko ajan ympärilläni.
Näen kauneuden niissä pienissä hetkissä, kun olen oikeasti koko kehollani läsnä lasteni kanssa. Huomaan rakkauden, joka ympäröi minua. Sen, kuinka ihmeellistä on olla täällä ja saada elää tätä elämää.
Ei siksi, että kaikki olisi helppoa. Vaan siksi, että minun ei enää tarvitse taistella itseäni vastaan.
Tätä haluan jakaa myös sinulle. Ehkä sinäkään et tarvitse uutta elämää. Ehkä kaipaat paikkaa, jossa kehosi voi viimein hellittää. Tilaa hengittää, tuntea ja palata takaisin itsesi luo.
Ja siitä voi alkaa aivan uudenlainen, sinun näköisesi elämä, joka rakentuu pienin lempein askelin kehon kautta, kohti läsnäoloa ja aitoa yhteyttä. Kuten yksi viisaista opettajistani on sanonut:
”Me kukoistamme turvallisuudessa.”